tiistai 29. toukokuuta 2018

Aamukahvilla Rotermannin korttelissa Tallinnassa

Aurinko nousi varhain Tallinnan sataman ylle. Sain sen kahlittua kuvaan ystäväni parvekkeelta. Tähän näkyyn ja tunnelmaan oli hienoa herätä.


Ystävälläni oli aamulla työtehtäviä hoidettavana. Myös minä keskityin omiin töihini ja päätin löytää niitä varten kivan kahvilan lähistöltä.


Niin aamu kuljetti minut kahville Tallinnan World Trade Centerin alta naapurustossa sijaitsevaa Rotermannin kortteliin.


Rotermannin kortteli on syntynyt Viru-hotellin ja laivasataman välimaastossa sijaitsevalle vanhalle teollisuus- ja varastoalueelle kuin huomaamatta. 


Vanhoja tiloja on restauroitu taidokkaasti ja niihin on lisätty hyvällä maulla modernia arkitehtuuria. Tilat on otettu käyttöön vaiheittain.


Kortteli on mielenkiintoinen muodin, designin ja modernien ravintoloiden keskittymä.


Kaarikäytävän päässä sijaitseva RØST leipomokahvila houkutteli minut sisään taivaallisella tuoksullaan.

Heti aamutuimaan tuoretta leipää ja pullaa tarjoava kahvila oli suosittu. Annoksia lähti mukaan tasaiseen tahtiin ja kaikki pienen salin pöydät täyttyivät nopeasti.


Hyväntuuliset tarjoilijat loivat pieneen tilaan hyvän tunnelman.


Miten ihanaa olikaan aloittaa aamu "sydänkahvin" ääressä sähköposteja lukien.


Jos kiinnostuit Rotermannin korttelista, lue lisää aikaisemmasta postauksestani.

Terveisin,



maanantai 28. toukokuuta 2018

Tallinnan Kalasataman Moon - oivallinen ravintola Kalatorin ja Kulttuurikeskuksen kupeessa

Tallinnan suosittu Kalasatama on täynnä yllätyksiä. Yksi niistä on White Guide 2018 ravintolalistauksessa Viron korkeatasoisiin ravintoloihin valittu Restoran Moon. Paikka tarjoaa herkullista, venäläisvaiukutteista ruokaa aivan Tallinnan Kalatorin kupeessa ja huikean, entiseen voimalaan rakennetun kulttuurikeskuksen ja luovan hubin naapurissa.


Peräti 102,5 m korkea jättipiippu on Baltian korkein. Se on mitä näkyvin maamerkki modernina monitoimikeskuksena sekä näyttelyiden ja konsettien esityspaikkana toimivalle kulttuurikeskukselle.





Kala-ja äyriäistori on kivenheiton päässä kuttuurikeskuksesta.


Torilla myydään joka lauantai meren antimia.


Ja sitten vihdoin ruokailemaan ravintola Mooniin, jolle käännytään Kalasadaman kulmalta.
Ystäväni, jonka kanssa minulla on tapana vuosittain vierailla Tallinnassa bongaamassa jotain uutta, oli tämän ravintolan löytänyt ja varannut meille.




Ulkoasultaan ravintola on vaatimaton. Sitä vastapäätä oleva talo on hylätty ja kovasti ränsistynyt. Jos ei tietäisi, ei juuri tästä paikasta osaisi hakea korkeatasoiseksi luokiteltua ravintolaa.



Ravintola on kolmen kokin unelma. He kutsuvat vieraansa kuin omaan olohuoneeseen. Ja tämä näkyy myös sisutuksessa. Mummon tapetit ja seinälle ripustetut kasvitaulut kertovat muotiin nousseesta retrotyylistä.


Valaisimissa roikkuu erivärisiä ja erilaisia teekuppeja.


Menussa kerrotaan ravintolan tarina. Ruoka on kotiruoan tapaista, mutta modernilla twistillä valmistettua venäläisen keittiön ruokaa.



Keittiö toimittaa terveiset ennen alkuruokaa.


Kaikista herkuista valitsimme ystäväni kanssa blinit - siitäkin huolimatta, että kevät on jo pitkällä ja varsinainen blinikausi kaukana takana.


Valinta oli hyvä, sillä nämä olivat todennäköisesti parhaat koskaan syömäni blinit. Aivan uskomattoman herkulliset - kaikessa yksinkertaisuudessaan.


Pääruoaksi valitsimme kuhaa. Se tarjoiltiin taivaallisen hyvän mummon muusin, savustettujan simpukoiden ja omenajogurttivaahdon kera.


Jälkiruokana tämän kevään trendiherkku, pavlova. Passionkermajäätelöä, mansikkamarenkia ja tuoreita mansikoita.


Kalasataman alue Tallinnan pohjoisosassa (vasen kartta) sekä Kalatori Tallinnan Kulttuurikeskuksen,  Padan vihreän puistopuutarhan, ja Contempopary Art Museumin kupeessa (oikea kartta). Kartassa näkyy myös ravintola Moonin sijainti.

Lopuksi vielä video huikeasta kulttuurikeskuksesta.

 

Terveisin,


tiistai 1. toukokuuta 2018

Hiihtokauden lopetus Saariselällä vappuna

Vielä kerran nousimme suksille tänä keväänä. Vietimme vappua hiihtäen tunturissa Saariselän luonnonkauniissa maisemissa. Tunturin hiljaisuudessa mieli lepäsi ja keho rehki. Ei ollut tungosta ladulla, mutta hiihto-olosuhteet olivat vielä mitä parhaimmat. Ladut olivat huolletut ja aivan huippukunnossa.


Kausi lähestyi kuitenkin loppuaan. Monet ravintolat ja hotellit sulkivat ovensa joko tämän viikonlopun kynnyksellä tai sen aikana. Kaunispään huipulla sijaitseva uusi Star Arctic -hotelli sulki ovensa tänään, kun me poistuimme sieltä kauden viimeisinä asiakkaina.
Menossamme oli samalla kertaa hiihtämisen ja luonnon ihailun intoa sekä kauden lopun haikeutta.


Urho Kekkosen kansallispuiston hienot maisemat ovat kuitenkin aina auki ja ihailtavissa. Upeita tuntureita silmän kantamattomiin. Ja elämää luonnossa. Tällä kertaa näimme valkoisen jäniksen, joka kiisi pitkin valkoisena hohtavaa hankikantoa. Myös kuukkelin lensi eteenmme puun oksalle heti ensimmäisellä hiihdolla - ikään kuin toivottamaan meidän tervetulleiksi. Luttojoki oli jo osin sulanut ja saimme lukea sen asukkaista: taimenista ja jokihelmisimpukoista, raakuista.

Luonnonpuistossa, aivan hiihtoladun varrella sijaitsee myös Rumakuru, joka nimestään huolimatta on luonnonkaunis, jyrkkäseinäinen rotko, jonka jääkauden sulamisvedet ovat muovanneet.



Latukahvilat ovat tärkeä osa hiihdon tunnelmaa. Loppukaudesta myös monet kahvilat olivat jo lopettaneet toimintansa. Savottakahvila palveli onneksemme hiihtäjiä joka päivä. Kahvin, kuuman mehun, perinteisten itse paistettujen munkkien ja marjapiiraiden sekä leipäjuuston ääreen oli taivaallista kerta toisensa jälkeen istahtaa.

Ennen Savottakahvilaan päätymistä oli jo joka päivä urakoitu melkoinen savotta, hiihdetty pitkä lenkki. Luisteluhiihto pusertaa mehut hiihtäjästä kuin hiihtäjästä pidemmän päälle. Erityisen rankka on nousu Kiilopää-tunturin yli. Ja iloksemme myös Suomen Ladun Kiilopään kahvila oli avoinna, hiihtäjien kannustajana.



Aurinko helli meitä joka päivä hiihtolenkeillä, mutta keväinen sää on myös Lapissa oikukas. Välillä taivas tummeni ja aurinko peittyi pilveen. Satoi räntää ja lunta, joka hautasi alleen hetkellisesti myös terassimme.


Kevääseen kuului myös hernerokkasumu, kun pilvi laskeutui tunturin ylle.
Aavemainen tunnelma yhdistettynä lämpimän kostaan ilmaan oli jännittävä kokemus.


Ja sitten taas paistoi. Aurinko sai revontulien tarkkailuun rakennetut lasikatot hohtamaan.


 Lapin ihmeitä oli myös seurata, miten aurinko ja kuu vaihtoivat illan hetkessä vuoroa. 
Tätä valojen ja vivahteiden tunnelmaa ei voi sanoin kuvata.



Hiihdon jälkeen oli ihanaa istahtaa kylän keskustan hotellin aulaan tai omalle terassille.
Kaarnikkamehu on herkkuani ja ostin sitä Kuukkeli-kaupasta terassilla nautittavaksi.


Lapin suuri herkku - leipäjuusto - on uudistunut monen keittiömestarin käsittelyssä. Alkupalassa se saattoi yhdistyä muihin Lapin tapaksiin. Ja Michelin-kokki Jouni Toivasen suunnittelemalla listalla se päätyi vaahtona tapaslautaselle Åbyn näkkileivän kaveriksi.
Jälkiruokana juusto piiloutui filotaikinakarkkiin tai uppoutui kanelilla maustettuun kermaan.


Jäämeren kuningasrapu oli päätynyt monelle ruokalistalle: alkupala-lautaselle, kermaiseen keittoon sekä moussena ja vaahtona Inarin siian kaverina. Ilahduttavaa oli huomata, että Lapin omia raaka-aineita halutaan ja osataan hyödyntää monipuolisesti.



Saariselkä on tietysti myös paljon muuta kuin hiihtämistä. 
Se on Euroopan pohjoisin hiihtokeskus myös laskettelijoille. Rinteet olivat loistavassa kunnossa. Viikonlopun aikana Saariselällä järjestettiin myös pulkkamäen MM-kisat. 
Tarjolla on monipuolisesti erilaisia talven rientoja kelkkailusta, huskyajeluun. 


Ja  Saariselän kylä elää omaa elämäänsä myös turisteista ja turistikaudesta riippumatta.
Kyläkauppa Kuukkeli on auki joka päivä aamu yhdeksästä ilta yhdeksään. Alueen oma paikallislehti Inarilainen seuraa tapahtumia kylän raitilla. Yhteisöllisyys näkyy esimerkiksi puiden rungoissa. Ja kylän laidalla kohoaa oma pieni kappeli.


Pian alkaa Pohjolan yötön yö, mutta vappuaattona taivas vielä tummui ja antoi 
täysikuun valaista aavemaisesti.


Jälleen kerran Saariselkä jätti sydämeen kaipauksen - sinne täytyy palata.

Terveisin,



sunnuntai 18. maaliskuuta 2018

Matka hiljaisuuteen Heponiemessä

Saavuin Heponiemen hiljaisuuden keskukseen kiireisen työviikon jälkeen, Viime hetkellä. Kiireet kassissa, kuten aina. Huomasin heti, että tämä on juuri se paikka, jota nyt tarvitsen. Ei perhettä, ei työtä, ei kotiaskareita ei vapaa-ajan rientoja eikä somea. Ei vastuita eikä velvollisuuksia.


Minut toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi.
Sain huoneen, josta vielä näkyy iltapäivän auringon säteet valkoisena hohtavalla keväthangella. Yhden hengen huoneissa on oma wc, suihku, liinavaatteet ja pyyheliinat. Yksinkertaisuus on kaunista. Mieli ei tarvitse viiden tähden businesshotellia.


Suljin kännykän datayhteyden ja äänet. Laitoin jalkaani riemunkirjavat villasukkani ja sulkeduin yksinkertaiseen "keljaani". Aloitin oman hiljaisuuden retriittini, jossa teemana ovat mindfulness ja musiikkimeditaatio.


Silmäni lepäsivät ensiksi luonnossa. Ei ihme, että valokuvaaja I. K. Inha ihastui tähän taivaalliseen paikkaan. Niemeen, joka rajoittuu reunoiltaan Puuveteen, ja hankki sen kesäpaikakseen vuonna 1903.



Inha majoittui ns. Maisterin mökkinsä rannan tuntumaan. Valokuvaajan levoton mieli ja epävakaa talodellinen tilanne veivät hänet kuitenkin pian uusille vesille.


Heponiemi siirtyi I.K. Inhalta Juho ja Hilda Ennolan omistukseen ja myöhemmin heidän testamenttinsa kautta Helsingin Diakonissalaitokselle vuonna 1912. Heponiemessä on toiminut tyttöjen kodinhoitokoulu. Se on ollut diakonissojen levähdyspaikka ja lomakoti ja viimeisten 20 vuoden ajan Hiljaisuuden keskus, jossa järjestestetään mm. yritysten virkistäytymispäiviä, nuorten leirejä, perhejuhlia ja hiljaisuuden retriittejä.


Perjantai-iltana laskeuduttiin hiljaisuuteen. Pienenä ryhmänä. Ilman sosiaalista kanssakäymistä. Incognito. Vaikka ollaan hiljaa, yhteisöllisyys on kuitenkin tärkeä osa kokonaisuutta. Samaan vaikutukseen ei pääse yksin kotona.
Ohjelma luo rungon tapahtumalle ja omaan hiljaisuuteen on varattu runsaasti aikaa. Ohjaajat johdattavat eteenpäin teemaa. Suurien murheiden kanssa retriittiin ei kannata tulla. Kotiin kannattaa jättää työt, muut rästitehtävät ja liian vaikeat lukemiset.


Lauantaiaamuna heräsin upeaan näkyyn, kun aurinko kultasi rantapuiden rungot ja oksat.
.

Saavuin pihapiirin kappeliin ensimmäisenä - yksin. 


Sytytin alttarin kynttilät muistellen vanhusta, jonka olin tuntenut yli 30 vuotta. 
Vanhusta, jonka hautajaiset alkoivat samalla kellonlyömällä toisaalla. 
Siunasin mielessäni häntä ja hänen läheisiään. 
Tunsin olevani läsnä hänen viimeisellä matkallaan. Etänä.



Seuraavassa hetkessä ajatukseni siirtyivät retriitin ohjelmassa olevaan mindfulness-harjoitukseen, johon ohjaajan rauhallinen ääni kutsui. Ja kuin tilauksesta siinä keskityttiin olemaan vakaana paikallaan kuin vuori riippumatta siitä, mitkä myllerrykset, ilot ja surut, myrskyt ja auringopaisteet sivuavat elämää.

Tämän visioinnin jatkeeksi seurasi vajaan 45 minuutin mittainen musiikkimeditaatio, jossa Einojuhani Rautavaaran Valon enkeli -sinfonia maalasi tajuntaan samaa teemaa. Elämää iloineen ja suruineen. Suurine tunteineen ja pienine yksityiskohtineen. Lattialla levätessäni koin, kuinka mieleni velloutui mukaan musiikkiin - polveili sen poluilla ja keinui sen allokoissa. Kyyneleet valuivat poskiani pitkin ja kastelivat korvakäytävät. Suljettujen silmienkin takana tunsin ikkunasta tulvivan aurigon valon.

Seuraavissa musiikkimeditaatioissa musiikkilaji vaihteli romanttisen tyylin viulu- ja pianomusiikista, (Franz Schubertin Fantasia viululle ja pianolle), yli 8000 vuotta vanhaan, bambuhuiluilla soitettuun intialaiseen melodiaan. Ensimmäinen - Rautavaara - oli koskettavin.


Luonnon helmassa liikuminen osa tärkeä osa hiljaisuuden retriittiä. Kun metsään menee yksin hahmottaa pienuutensa ja voi kokea mielihyvää ja kiitollisuutta. Upeaa, uusmaalaista tammipolkua kulkiessani tunsin, miten jäinen lumi krahisi kenkien alla. Maaliskuun hanki kimalsi ja kantoi. Tikka koputteli keloa ja talitiainen titisi hiljaa. Hangella näkyi metsän eläinten kulkureittejä.


Korkealla kalliolla en voi muuta kuin ihastua Inhaakin inspiroineeseen maisemaan, jonka hienoutta ja syvyyttä kamerakaan ei saa talteen.


 Rantaan laskeuduttuani istuin maisterin tuvan terassituolilla ja annoin ajatusten lentää.





Eteeni avautui suomalainen rantamaisema ja aava ulappa. Talvikuosissaan. 
Kuvittelin, miltä kuulostaisivat laineen liplatus ja kesätuuli.


 Rantavaahteraan talven yli jääneet kuivat lehdet rapisivat tuulessa ja rikkovat luonnon hiljaisuuden.


Toiseen suuntaan aukesi kivikkoinen kallioranta tuulen tuivertamine puineen ja katajoineen.


Joku kökötti jäällä pilkkimässä. 


Toinen hiihti ohitseni, komeasti vapaalla tyylillä. Autossa olevat sukset alkoivat poltella, mutta ajatus hikiliikunnasta tuntui suorittamiselta ja siirsin sen saman tien syrjään. Tämä viikonloppu oli pyhitetty mielelle.


Minulle suurta juhlaa oli saada tulla valmiiseen ruokapöytään - ostoksista ja ruoanlaitosta huolehtimatta. Hiljaisuudessa maut vahvistuvat. Punajuuri maistuu punajuurelta, saaristoleipä tumman siirapin, maltaan ja rouheisen rukiin yhdistelmältä. Kurkku raikkaammalta kuin ikinä. Hunajasilmäke sekoittuu aamupuuroon kauniimmin kuin arjessa. Kahvi tuoksuu suoraan tajuntaan.


Mietin ruokahetkessäni, miten fine dining -ravintoloissa tulee maistelleeksi jokaista suupalaa ja syöneensä kauniita annoksia myös silmilläään. Ateriaan keskittyy silloin ihan eri tavalla kuin arjessa.

Arkiruoka taas tuntuu usein pakolliselta pahalta, mätöltä jota on syötävä henkensä pitimiksi. Kiireesti ja tehokkaasti. Retriitissä huomaa, että kun ruokaan keskittyy, niin myös tuikitavallisesta punajuurikiusauksesta tai bataattikeitosta voi löytää hienoja värejä, tuoksuja, makuja ja suutuntumia. Yksinkertainen lämmin ruoka ulkoilun jälkeen maistui herkulliselta. Ja valmiiksi katettu aamiaispöytä lämpimine leipineen tuntui juhlalliselta.

Tästä taisi lähteä mukaan käytäntö myös omaan arkeen: ruokailuhetkeen keskittyminen ja arkiruokailun tunnelman parantaminen.



Kokemus oli hieno. Edellisestä retriitistäni, sykyisestä vaellusretriitistä Parikkalassa, onkin pian kulunut jo seitsemän vuotta. Seuraava odottaa tulevaisuudessa, ja elämä näyttää, koska on sen aika.
Kiitän kaikkia perheenjäseniäni siitä, että he halusivat tehdä tämän minulle mahdolliseksi.


Terveisin,

Lepää kappelissa - mindfulness- ja musiikkimeditaatioretriitti järjestetään vuosittain, kevättalvella. Ohjaajina toimivat kognitiivinen lyhytterapeutti, kirjailija, teologian maisteri Tommi Sarlin ja muusikko - pianisti, urkuri, kuoronjohtaja, Siuntion seurakunnan kanttori Pami Karvonen.  Lisätietoja Heponiemestä www.heponiemi.fi