Tämän aamun lumituisku palauttaa mieleen talven todellisuuden. Lumityöt, liikenneongelmat, lämmitystarpeen. Ja toisaalta hiihtoladut ja laskettelurinteet, ratisevan lumen jalkojen alla tai talven tuoksun ja pakkastaivaan sävyt.
Lumituisku vie minut myös muistoissa ikuisen jään Islantiin, jonka neljästä ikijäätiköstä yksi, Vatnasjökul, on Euroopan suurin. Se leviää vaikuttavana silmien eteen ja jalkojen alle. Se herättää suurta kunnioitusta ja pelottaa arvaamattomuudellaan.
Loppusyksyn visiitillä Islannin etelärannikon sää ei minua ja tytärtäni suosinut. Jäätikkökävely tehtiin kaatosateessa. Mutta silti ja ehkä myös siksi se teki lähtemättömän vaikutuksen. Tarvoimme laavakenttien läpi kunnioitusta herättävän jäätikön juurelle. Opas kertoi, että jäätikkö hupenee ja sen reuna vetäytyy 100 metriä vuodessa.
Lisäksi reitti jäätikön reunalle on joka kerta löydettävä uudestaan. Ikuisen jään päälle kerrostunut uusi tuhka elää ja edellisellä kerralla tehty vaellusjälki on mitä todennäköisimmin kadonnut. Jää on myös voinut lohjeta ja railo on saattanut katkaista kulkureitin.
Ennen jäätikölle pääsyä piti laittaa jalkoihin piikit, joiden asennusta yläkuvassa opetetaan.
Seurueemme tutkii jäätikön päällä olevia muodostelmia ja railoja. Jään pinta on uusimpien tulivuorenpurkausten tuottaman tuhkan vuoksi likainen ja tuhkainen. Sininen sävy on optinen harha, jonka tiivis jää silmiimme tuottaa.
Gröönlantilainen opas oli voittanut tänä vuonna oman maansa jäätikkökiipeilyn mestaruuden ja tullut Islantiin tuulettumaan. Hänellä oli tuhat ja yksi tarinaa. Pelon hän osasi taitavasti poistaa tekemällä itsestään elävän esimerkin, joka oli selviytynyt huikeista seikkailuista ja vaaratilanteistakin.
Harmaus ja sumu olivat vallitseva näky. Auringonpaisteessa edessä olisi hohtanut jäätä silminkantamattomiin.
Terveisin,