Hiljaisella vaelluksella

VAELLUSRETRIITTI

Lauantaina oli retriittimme varsinainen vaelluspäivä. Patikoimme hiljaisuudessa useita tunteja, eri reittejä. Ensimmäinen polkumme kiemurteli jylhien kallioiden yli, kagasmetsän siimeksessä. Kuljimme Rajojen reittiä rajaseudun maisemissa, vanhaa valtakunnan rajaa myötäillen. Reitti on osa tunnettua eurooppalaista E10-vaellusreittiä. Oli upea tunne huomata päätyvänsä kaikessa hiljaisuudessa tämän upean reitin pohjoiselle ulottuvuudelle. Joitakin vuosia sitten olin saanut kokea samaisella reitillä, Ranskan Toulousen suunnalla, Pyreneitten vuorien ensilumen. Nyt reitti avasi eteeni Pohjolan syksyn väriloiston sen koko upeudessa.

Reitti oli selkeä, mutta rankat sateet olivat tiivistäneet sammalet ja puista pudonneet lehdet tasaisen liukkaaksi matoksi ja kiillottaneet kivien ja puiden juurten pinnat kuin vaelluskenkiä hylkiviksi. Askelissaan sai olla tarkkana. Välillä paistoi, välillä satoi kaatamalla. Teknotakin punainen pinta kokosi sateen kauniiksi kastehelmiksi, jotka loistivat kuin puolukat kankaalla.

Korkealle Suurkalliolle kiivettyämme saimme nähdä upeaakin upeamman sateenkaaren, jonka vahvat värit hehkuivat koko spektrin skaalassa. Katsoimme näkyä haltioituneina, kunnes kevyt pilvi tuli ja pyyhkäisi haavekuvamme harsonsa taakse. Hiljainen yhteisömme, toisillemme vieras, oli kokenut jotain puhuttelevaa yhdessä.

Tuli omakohtaiseeti todistettua, että monille tutut Punkaharjun harjumaisemat jatkuvat näyttävinä kohti itärajaa, Parikkalan erämaassa. Osa sydämestä taisi jäädä näille reiteille ja koen mielihalua palata takaisin. Kapean nimen kärjessä yllämme lensi kurkiaura. Se jätti jälkeensä haikeuden vanan, mutta myös lupauksen paluusta.

Karjalan metsien sienet ovat antaneet mallin myös muotisuunnittelijoille - hiussoljet ja rintarossit näyttävät yllättävän tutuilta. Mallisuojasta ei tarvitse maksaa.

Lähteistä solisevaa vettä saattoi juoda, juomapulloja ei tarvittu. Kunnioittavin mielin koimme kiitollisuutta puhtaasta suomalaisesta luonnosta.

Suolla tuoksui suolle. Pitkospuut johdaattivat kulkijat yhä syvemmälle hetteikköön. Vaivaiskoivut, suon varvut ja sammalet tekivät vaikutuksen. Joku keräili niitä mukaansa. Pelottava suosilmäke oli todellinen, tuntui kuin se olisi ollut valmis imemään kulkijan maan uumeniin.

Jylhä kirkkokallio oli pyhä paikka. Jääkausi oli muotoillut sen suojiin luolat, joissa paikalliset olivat piileskelleet vihollista mm. sodan aikana. Myrksy oli kaatanut puita helpomman reitin tukkeeksi, joten oppaamme valitsi vaativamman nousun. Muutamalla patikoijalla mukana olleet sauvat tulivat monen avuksi tiukimmissa kohdissa. Ne kulkivat tarvitseville - sanoja ei tarvittu.

Vaelluspäivän jälkeen palasimme kotoisasti Myllytuvalle, tutun lammen rannalle. Kuljin elämää nähneissä kumisaappaissani ja kauhtuneessa kylpytakissani pilkkopimeässä rantasaunaan. Viimeinen saunoja oli sammuttanut valot - mutta minä olin viimeisin. Luonnon valoa pilkahti edetessäni sen verran, että en halunnut sytyttää kirkasta otsalamppuani.

Palatessani saunasta oli jo viileää. Tunsin vilun väreet keholla ja kiihdytin askeltiheyttä. Olin käärinyt hiukset pyyheturbaaniin kuin lapsena pihasaunasta palatessani. Olo tuntui turvalliselta. Eteisessä odottivat kodikkaat räsymatot. Hiivin portaat ylös vinttihuoneeseeni ja kuuntelin kosken pauhua. En kuivannut hiuksiani kuivaajalla. Ääni olisi rikkonut tämän kauniin tunnelman.

Heräsin aamulla hiukset märkinä ja näin ikkunastani auringon nousseen rantasaunalle. Siinä hetkessä en olisi voinut olla onnellisempi.

Terveisin,

Vaellusetriitti - tuotteena hiljaisuus

Ajan satoja kilometrejä, Parikkalaan, lähelle Venäjän rajaa, otan mukaan hyvän ystävän, vain ollakseni hiljaa keskellä ei mitään. Kuulla hiljaisuuden äänen ja kokea luonnon. Vaeltaa yksin ja ryhmässä. Saavun ihanalle lammelle, jossa aurinko kultaa lammen reunan puut ja veden heijastus moninkertaistaa värikylläisen maiseman tunnelman.

Asetun asumaan vanhaan myllytupaan, joka on historiansa aikana nähnyt ja kuullut monta tarinaa. Mutta joka on ennen kaikkea seissut hiljaa paikallaan ja jauhanut elämää kylälle ja kyläläisille. Minun huoneeni on nuoren parin vinttikomero.

Ullakkohuoneestani voin kuulla kosken pauhaavan äänekkäästi. Se osoittaa voimansa. Vesi virtaa siihen rotkolammen syvyyksistä, monista syvistä lähteistä. Mietin hetken, saanko koskelta rauhan. Turhaan. Pian kohina muuttuu elämääni kuuluvaksi taustakohinaksi. Tulen ajatelleeksi elämääni kotioloissa - mitähän kaikkea melua pidänkään normaalina elämän äänenä. Lopulta koen, että kosken pauhu rauhoittaa minua.

Ryhmämme on kokoontunut eri puolilta Suomea, kuka mistäkin. Kaikki halajavat mielen hiljaisuutta kuin unta tai ruokaa keholle. Hiljaisuus pysäyttää tehokkuuden, suorittamisen, stressin. Se läpäisee kaikki ajatukset läpitunkevuudellaan. Ryhmä on sekalainen, mutta siellä ei tarkkailla tai arvostella toisen olemisen tapaa. Hiljaa yhdessä oleminen tuntuu yllättävän luontevalta.

En ole retriitissä ensimmäistä kertaa ja tiedän, mitä voin odottaa. Joku kuitenkin ehkä yllättyy. Ihanaa on kuitenkin se, ettei tilanteessa tarvitse antaa kenellekään minkäänlaista selontekoa tai palautetta. Eikä tarvitse kertoa itsestä yhtään mitään. Sanotaan, että yksinäisyydestä kärsiville tai akuutissa elämäkriisissä olevalle retriitti ei ehkä sovellu, mikä on helppo uskoa. Yleensä hiljaisuus kuitenkin hoitaa. Juuri siinä piilee siunaus.

Vaellus on osa retriittiämme. Sekään ei ole kilometrien keräämistä tai aikaennätysten lyömistä. Reitit on valittu huolella. Luonto avaa silmät uuteen kauneuteen, kun on aikaa pysähtyä. Ensimmäisenä iltana on vain pieni harjoittelu. Siirrymme illan tummuessa toisen läheisen lammen rantaan, alajuoksulle. Tummassa rannassa voimme katsella illan pimenemistä ja pientä kuun siltaa.

Sytytämme lammen rannan laavulle leiritulen, jota kuuntelemme. Tuli lämmittää ja valaisee. Pieni palamisen kohina kuuluu hiljaisuudessa hyvin. Se voimistuu, kun ilmanpuuska sukeltaa halkojen väliin ja leimauttaa uuden alun. Rätinä ja paukahtelu nostattavat kipinöitä ilmaan kuin tähtisadetikussa. Tulessa on luonnonpuita, ei siloiteltuja koivuklapeja. Satunnainen otos, ihan niin kuin me ihmiset nuotion äärellä.

Hiljaisuuden säännöt estävät meitä puhumasta, räiskähtelemästä, mutta aivoissa ei ole hiljaista. Aivomyrsky kytee ja paukkuu.

Yön tullen käperrymme nukkumaan kukin kammareihimme, kuin luostarin keljoihin.

Viimeiseksi kuulen hiljaisuudessa, miten sade ropisee katolla, miten se piiskaa ikkunaa ja miten se tippuu räystäiltä alas. Unessa kaikki on hiljaista. Mielemme valmistautuu uuteen aamuun. Tulevaan vaellukseen.

Terveisin,