Vaellusetriitti - tuotteena hiljaisuus

Ajan satoja kilometrejä, Parikkalaan, lähelle Venäjän rajaa, otan mukaan hyvän ystävän, vain ollakseni hiljaa keskellä ei mitään. Kuulla hiljaisuuden äänen ja kokea luonnon. Vaeltaa yksin ja ryhmässä. Saavun ihanalle lammelle, jossa aurinko kultaa lammen reunan puut ja veden heijastus moninkertaistaa värikylläisen maiseman tunnelman.

Asetun asumaan vanhaan myllytupaan, joka on historiansa aikana nähnyt ja kuullut monta tarinaa. Mutta joka on ennen kaikkea seissut hiljaa paikallaan ja jauhanut elämää kylälle ja kyläläisille. Minun huoneeni on nuoren parin vinttikomero.

Ullakkohuoneestani voin kuulla kosken pauhaavan äänekkäästi. Se osoittaa voimansa. Vesi virtaa siihen rotkolammen syvyyksistä, monista syvistä lähteistä. Mietin hetken, saanko koskelta rauhan. Turhaan. Pian kohina muuttuu elämääni kuuluvaksi taustakohinaksi. Tulen ajatelleeksi elämääni kotioloissa - mitähän kaikkea melua pidänkään normaalina elämän äänenä. Lopulta koen, että kosken pauhu rauhoittaa minua.

Ryhmämme on kokoontunut eri puolilta Suomea, kuka mistäkin. Kaikki halajavat mielen hiljaisuutta kuin unta tai ruokaa keholle. Hiljaisuus pysäyttää tehokkuuden, suorittamisen, stressin. Se läpäisee kaikki ajatukset läpitunkevuudellaan. Ryhmä on sekalainen, mutta siellä ei tarkkailla tai arvostella toisen olemisen tapaa. Hiljaa yhdessä oleminen tuntuu yllättävän luontevalta.

En ole retriitissä ensimmäistä kertaa ja tiedän, mitä voin odottaa. Joku kuitenkin ehkä yllättyy. Ihanaa on kuitenkin se, ettei tilanteessa tarvitse antaa kenellekään minkäänlaista selontekoa tai palautetta. Eikä tarvitse kertoa itsestä yhtään mitään. Sanotaan, että yksinäisyydestä kärsiville tai akuutissa elämäkriisissä olevalle retriitti ei ehkä sovellu, mikä on helppo uskoa. Yleensä hiljaisuus kuitenkin hoitaa. Juuri siinä piilee siunaus.

Vaellus on osa retriittiämme. Sekään ei ole kilometrien keräämistä tai aikaennätysten lyömistä. Reitit on valittu huolella. Luonto avaa silmät uuteen kauneuteen, kun on aikaa pysähtyä. Ensimmäisenä iltana on vain pieni harjoittelu. Siirrymme illan tummuessa toisen läheisen lammen rantaan, alajuoksulle. Tummassa rannassa voimme katsella illan pimenemistä ja pientä kuun siltaa.

Sytytämme lammen rannan laavulle leiritulen, jota kuuntelemme. Tuli lämmittää ja valaisee. Pieni palamisen kohina kuuluu hiljaisuudessa hyvin. Se voimistuu, kun ilmanpuuska sukeltaa halkojen väliin ja leimauttaa uuden alun. Rätinä ja paukahtelu nostattavat kipinöitä ilmaan kuin tähtisadetikussa. Tulessa on luonnonpuita, ei siloiteltuja koivuklapeja. Satunnainen otos, ihan niin kuin me ihmiset nuotion äärellä.

Hiljaisuuden säännöt estävät meitä puhumasta, räiskähtelemästä, mutta aivoissa ei ole hiljaista. Aivomyrsky kytee ja paukkuu.

Yön tullen käperrymme nukkumaan kukin kammareihimme, kuin luostarin keljoihin.

Viimeiseksi kuulen hiljaisuudessa, miten sade ropisee katolla, miten se piiskaa ikkunaa ja miten se tippuu räystäiltä alas. Unessa kaikki on hiljaista. Mielemme valmistautuu uuteen aamuun. Tulevaan vaellukseen.

Terveisin,