Hiljaisella vaelluksella

VAELLUSRETRIITTI

Lauantaina oli retriittimme varsinainen vaelluspäivä. Patikoimme hiljaisuudessa useita tunteja, eri reittejä. Ensimmäinen polkumme kiemurteli jylhien kallioiden yli, kagasmetsän siimeksessä. Kuljimme Rajojen reittiä rajaseudun maisemissa, vanhaa valtakunnan rajaa myötäillen. Reitti on osa tunnettua eurooppalaista E10-vaellusreittiä. Oli upea tunne huomata päätyvänsä kaikessa hiljaisuudessa tämän upean reitin pohjoiselle ulottuvuudelle. Joitakin vuosia sitten olin saanut kokea samaisella reitillä, Ranskan Toulousen suunnalla, Pyreneitten vuorien ensilumen. Nyt reitti avasi eteeni Pohjolan syksyn väriloiston sen koko upeudessa.

Reitti oli selkeä, mutta rankat sateet olivat tiivistäneet sammalet ja puista pudonneet lehdet tasaisen liukkaaksi matoksi ja kiillottaneet kivien ja puiden juurten pinnat kuin vaelluskenkiä hylkiviksi. Askelissaan sai olla tarkkana. Välillä paistoi, välillä satoi kaatamalla. Teknotakin punainen pinta kokosi sateen kauniiksi kastehelmiksi, jotka loistivat kuin puolukat kankaalla.

Korkealle Suurkalliolle kiivettyämme saimme nähdä upeaakin upeamman sateenkaaren, jonka vahvat värit hehkuivat koko spektrin skaalassa. Katsoimme näkyä haltioituneina, kunnes kevyt pilvi tuli ja pyyhkäisi haavekuvamme harsonsa taakse. Hiljainen yhteisömme, toisillemme vieras, oli kokenut jotain puhuttelevaa yhdessä.

Tuli omakohtaiseeti todistettua, että monille tutut Punkaharjun harjumaisemat jatkuvat näyttävinä kohti itärajaa, Parikkalan erämaassa. Osa sydämestä taisi jäädä näille reiteille ja koen mielihalua palata takaisin. Kapean nimen kärjessä yllämme lensi kurkiaura. Se jätti jälkeensä haikeuden vanan, mutta myös lupauksen paluusta.

Karjalan metsien sienet ovat antaneet mallin myös muotisuunnittelijoille - hiussoljet ja rintarossit näyttävät yllättävän tutuilta. Mallisuojasta ei tarvitse maksaa.

Lähteistä solisevaa vettä saattoi juoda, juomapulloja ei tarvittu. Kunnioittavin mielin koimme kiitollisuutta puhtaasta suomalaisesta luonnosta.

Suolla tuoksui suolle. Pitkospuut johdaattivat kulkijat yhä syvemmälle hetteikköön. Vaivaiskoivut, suon varvut ja sammalet tekivät vaikutuksen. Joku keräili niitä mukaansa. Pelottava suosilmäke oli todellinen, tuntui kuin se olisi ollut valmis imemään kulkijan maan uumeniin.

Jylhä kirkkokallio oli pyhä paikka. Jääkausi oli muotoillut sen suojiin luolat, joissa paikalliset olivat piileskelleet vihollista mm. sodan aikana. Myrksy oli kaatanut puita helpomman reitin tukkeeksi, joten oppaamme valitsi vaativamman nousun. Muutamalla patikoijalla mukana olleet sauvat tulivat monen avuksi tiukimmissa kohdissa. Ne kulkivat tarvitseville - sanoja ei tarvittu.

Vaelluspäivän jälkeen palasimme kotoisasti Myllytuvalle, tutun lammen rannalle. Kuljin elämää nähneissä kumisaappaissani ja kauhtuneessa kylpytakissani pilkkopimeässä rantasaunaan. Viimeinen saunoja oli sammuttanut valot - mutta minä olin viimeisin. Luonnon valoa pilkahti edetessäni sen verran, että en halunnut sytyttää kirkasta otsalamppuani.

Palatessani saunasta oli jo viileää. Tunsin vilun väreet keholla ja kiihdytin askeltiheyttä. Olin käärinyt hiukset pyyheturbaaniin kuin lapsena pihasaunasta palatessani. Olo tuntui turvalliselta. Eteisessä odottivat kodikkaat räsymatot. Hiivin portaat ylös vinttihuoneeseeni ja kuuntelin kosken pauhua. En kuivannut hiuksiani kuivaajalla. Ääni olisi rikkonut tämän kauniin tunnelman.

Heräsin aamulla hiukset märkinä ja näin ikkunastani auringon nousseen rantasaunalle. Siinä hetkessä en olisi voinut olla onnellisempi.

Terveisin,