Jalat tuntuvat raskailta, venyttelyt jäivät tekemättä ja palautusruokavalio-ohjeita ei ole tullut kuunnelluksi. Elämä on hullingolla. On suuren suorituksen jälkitila, jossa haluaa unohtaa orjalliset ohjeet ja ottaa vain rennosti.
Mutta mieli on hyvä. Sunnuntain puolimaraton Münchenin kuulaassa syyssäässä sujui paremmin kuin uskalsin odottaa. Huimilla aikaennätyksillä en pääse kerskumaan, mutta iloitsen omasta ennätyksestäni ja siitä, että juoksu kulki sujuvasti alusta loppuun.
Jo aamuvarhaisella läksimme majoituspaikastamme valmistautumaan juoksuun. Saimme numerolaput rintaan ja ajanottoon tarvittavan chipin tossuun kiinnitettäväksi. Siirryimme lähtöpaikalle. Jännitys väreili ilmassa start-kyltin alla. Jokainen oli nähnyt paljon vaivaa juoksuun valmistautumiseen ja hetken kuluttua oli aika päästä irti. Päässä velloi liuta kysymyksiä ilman vastauksia. Miten kovaa jaksan juosta? Tuleeko kramppeja tai jalkavaivoja? Pilaako sade juoksun ja tunnelman? Vatsassa oli perhosia. Kotiin singahti pari tekstaria. Ja takaisin tuli kannustuksia.
Uskon, että minulla meni tänä vuonna energiatankkaus kohdalleen. Olin ottanut viime vuoden virheistä opikseni. Mm. magnesium oli tullut osaksi ruokavaliotani. Viimeisen viikon olin syönyt hiilihydraattipitoista ruokaa ja juoksun aikana popsin säännöllisesti nopeaa sokerienergiaa ja pidin nesteet tasapainossa juomalla riittävästi. Ei siis ihme, että jalka nousi keveyemmin.
Münchenin sää näytti parhaat puolensa. Lauantaina oli satanut kaatamalla ja sunnuntaiaamuna heräsimme harmaaseen viileyteen. Koleus kangisti jo hotellin ovella sekä lihakset että hyvää mieltä välittävät solut. Mutta juoksun startatessa ei ollut tietoakaan sateesta ja jopa aurinko päätti hymyillä juoksijoille.
Juoksureitti on kaunis ja se kulkee ihan kaupungin ydinkeskustan läpi. Olin häkeltynyt, kun juoksun juontaja poimi minut kuulutukseen keskustan Marienplatzin selostuksessaan. Ehkä syy ei ollut vetävä juoksuni tai häikäisevä habitukseni. Veikkaan, että listalla luki "aus Finnland". Isännät halusivat osoittaa kohteliaisuuttaan ulkomaalaisia juoksijoita kohtaan. Ajattelin keskiaikaista turnajaistoria ja markkinapaikkaa. On varmaan niin, että ihmiset ovat kautta aikojen halunneet huvituksia. Ja nyt sitten olin itse sirkushuvien kohteena sadoille katsojille, jotka olivat tulleet reitin varrelle hurraamaan ja kannustamaan. Ja kieltämättä yleisön reaktioista sai potkua. Kannustus oli hauskaa ja toimivaa! Oli lehmänkelloja, rumpuja, bändejä, cheerleedereitä ja ihan tavallisia kädentaputuksia.
Viimeisenä tulivat sitten mieleeni Lasse Virenin dramaattiset juhlahetket, jolloin hän kaatumisestaan huolimatta toi Suomelle Olympiakultaa samaisella Olympiastadionilla, johon meidänkin juoksumme päätyi. Stadionille tultiin tunnelin kautta värivalojen välkkeessä. Jokainen juoksija kuvattiin. Ja viimeiset sadat metrit juoksuradalla kuluivat kuin lentäen. Maali oli näkyvissä ja yleisö hurrasi. Maaliviivan ylittämisen jälkeen jokainen juoksija sai kaulaansa värikkään silkkinauhan päässä roikkuvan sydämenmuotoisen juoksumitalin. Ajattelin koulun juoksukilpailuja. Vitriiniä en vielä ajatellut hankkia.
Ja sitten alkoivat palautumisjuhlat. Urheilujuomaa, kuumaa teetä ja vettä kaksin käsin. Tutisevat jalat jaksoivat kuljettaa minut juomateltalta toiselle. Nestehukka oli ilmeinen.
Nälkäkin oli yllättänyt. Etelä-Tirolin herkulliset omenat tekivät kauppansa. Tarjolla oli myös banaaneita ja pähkinäleivonnaisia.
Aitoon saksalaiseen tunnelmaan kuuluivat myös prezelit. Meikäläisiä markkinarinkeleitä muistuttavat, mutta suolakiteillä koristellut solmupullat. Niitäkin tuli ahmittua. Vastaan tulevalla miesjuoksijalla oli kädessään kymmenen rinkilää! En pistänyt paremmaksi.
Kaikenkaikkiaan oikein onnistunut urheilutapahtuma, jossa sai taas kokea massaurheilun juhlaa. Mietin oliko tämä viimeinen - vai vieläkö pitäisi jatkaa.
Terveisin,
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti