Kun sade lakkasi, päätin lähteä lenkille kamera kainalossa. Tuuli kiidätti taivaalla harmaita sadepilviä niin uskomatonta vauhtia, että perässä ei pysynyt. Ja hyvä niin. Pilvet väistyivät ja pikku hiljaa aurinko alkoi pilkottaa tummanpuhuvalta taivaalta. Ensin hentoina säteinä silloin tällöin ja lopulta täydeltä taivaalta.
Mikä ihanuus! Tästäkin tuli lopulta upea syyspäivä. Samalla päivä oli mitä konkreettisin osoitus luonnon arvaamattomuudesta. Aamumyrsky vaihtui muutamassa tunnissa kauniiksi poutasääksi. Lopulta vaahtopäinä vellonut äänekäs merikin tyyntyi ja sen ääni alkoi muistuttaa kesäistä liplatusta.
Päivän tapahtuma oli Nauvosta tulevan yhteysaluksen visiitti iltapäivällä. Minäkin kiiruhdin kesken askareitteni satamaan juoksuaskelin, jotta pääsin osalliseksi tilanteesta. Olin jo lapsena lukenut mielenkiintoisista satamatapahtumista Astrid Lingrenin kirjasta "Saariston lapset" ja kesäiset saaristohetket olivat vahvistaneet kokemukseni tästä käytännöstä.
Tällä kertaa tulijoita oli vähän. Lintujen tutkijoita huikeine kameroineen. Mutta kesällä tyypillistä rantaruuhkaa ei ollut. Lauantaina tietysti viikonlopun viettäjät ovat jo tulleet ja he poistuvat vasta sunnuntain lautalla. Joku osa minussa kuitenkin odotti lautalla saapuvia tuttuja. Koin häivähdyksen surua.
Poistuin tyhjän tuntuisen satama-alueen kautta. Ohitin legendaarisen kalastajan, Jurmo-Perin pojan Klas Mattssonin kalankäsittelyalueen. Verkot olivat maissa ja saalista ei tänään tullut. Oli kalastajan vapaapäivä. Muistelin mennyttä kesää ja Klasun savustamia kampeloita. Mumisin itsekseni, että Jurmon savukampelaa parempaa kalaruokaa ei olekaan.
Kotimatkalla ohitin Jurmon kappelin. Senkin ovi oli lukittu. Viivähdin toistamiseen hetken kappelin ympärillä olevalla hautausmaalla. Ajattelin saaren ihmisiä ja heidän elämäänsä. Kautta aikojen ulkosaariston olosuhteet ovat olleet karut. Toisaalta varmasti myös palkitsevat ja omalla tavallaan onnelliset.
Ja aurinko laski, tänäänkin. Onnemme oli nähdä auringonlasku vielä viimeisenä iltanammekin.
Naapurin saunan savupiipusta tuprusi kotoisasti savu. Se jätti noustessaan vanan iltaruskon punertamaa taivasta vasten. Pihapiirissä tuoksui lapsuuden lauantaille. Pakkasin onnellisena oman saunakassini mennäkseni itsekin "omaan" kallionkolon rantasaunaani, joka on suosikkini - saunojen sauna.
Istuin hetken saunan terassilla ulapalle katsellen. Ajattelin, että ensi vuonna Jurmo on kuulunut elämääni jo neljännesvuosisadan! Toisaalta ilahduin pitkästä suhteesta, toisaalta tunsin itseni fossiiliksi. Samalla mietin uusia mökkivarauksia tulevaa juhlavuotta ajatellen:).
Terveisin,
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti