Viikonlopun kesäretki lapsuuden maisemiin Savon sydämeen oli taas ihana kokemus. Lapsena pääsin joka kesä nauttimaan Savonlinnan tunnelmista, koska asuimme vain noin 100 km etäisyydellä kesän upeasta musiikkitapahtumasta. Usein pääsimme myös kokemaan oopperaelämyksiä. Ja ne ovat jääneet tavaksi.
Ensimmäinen ooppera, vuonna 1912 oli Melartinin säveltämä Aino ja sitä seurasviat suomalaisten säveltäjien Merikannon ja Paciuksen teokset Elinan surma, Kaarle kuninkaan metsästys ja Pohjan neiti. Ensimmäinen maailmansota, Suomen itsenäistyminen sekä sisällissota johtivat taukoon oopperajuhlien historiassa ja Savonlinnan lavalle palattiin vuonna 1930 Madetojan ja Hannikaisen oopperoin.
Talousvaikeuksien ja sotavuosien myötä opperajuhlat jäivät taas tauolle ja ne elvytettiin kunniakkaasti uudelleen 1967. Tuosta asti oopperat ovat jatkuneet vuosittain. Olavinlinnaa on saneerattu ja myös katsomoon on rakennettu hyvät puitteet katoksineen.
Muistan lapsuudesta tilanteen, jossa YLE uutisten kuvausryhmä kuvasi äitiäni istumassa oopperajuhlien katsomossa, kaatosateessa upea valkoinen Marjatta Metsovaaran suunnittelma viitta yllään. Istuimina olivat puiset penkit eikä sadekatoksia ollut. Sade katkaisi Naamiohuvit-oopperan ja koska viimeinen näytös jäi katsomatta, isäni lohdutti sillä, että kuningaskin (Kustaa III Adolf) jäi ampumatta.
Satavuotisjuhlien kunniaksi oopperajuhlien ohjelmistossa on tänä vuonna klassikoita: Taikahuilu, Aida ja Lentävä hollantilainen.
Esillä olivat myös graafikko Erik Bruunin oopperajuhlille tekemät julisteet, joita on kaikkiaan ainakin 170 kappaletta. Olavinlinnan tornit olivat aina mukana julisteissa, ainakin 15 eri tavalla vuosien saatossa. Sama linja jatkuu juhlien nykyilmeessä.
Meillä oli ilo seurata Verdin spektaakkelimaista Aida-oppeeraa. Tällä kertaa illan solistikaarti oli varmasti paras kokonaisuus, mitä olen koskaan kuullut. Kaikki tähdet onnistuivat hienosti ja suosikinkin nimeäminen tuntui vaikealta. Tenori Johan Botha (Radamès - egyptiläinen sotapäällikko) ja molemmat sopraanot Anna Smirnova (Amenris - faaraon tytär) ja Kristin Lewis (Aida) olivat erityisen ihanaa kuultavaa.
Tarina ja lavastus johdatti kuulijat faaraoiden ajan Egyptiin. Etiopian prinsessa Aida joutuu faaraon tyttären orjaksi. Hänen kohtalokseen koituu rakastuminen samaan uljaaseen egyptiläiseen soturiin, joka on vienyt faaraon tyttären sydämen. Aida ja soturi saavat toisensa, mutta vain kuollakseen yhdessä ja faaraon tytär saa ikuiseksi taakakseen sen, että kavalsi rakastettunsa. Miten oopperamaista.
Verdin musiikki on upeaa ja upeaa ovat myös linnan suunnitellut Seppo Nurmimaan lavasteet ja puvut ja Jani Kylmälän naamionti. Näin upeaa, traditionaalista loistoa ei voi helposti sanoin kuvata. Se on jopa mykistävää. Minua miellyttivät myös hienot tanssikohtaukset, joita tässä oopperassa oli poikkeuksellisen paljon. Urika Hallberg oli valmentanut tanssijat upeasti.
Huikean oopperaelämyksen jälkeen iltamme jatkui ruokailulla Olavinlinnan muurien uumenissa, Paksu Bastioni -ravintolassa, jossa saimme seurata Saimaan laineita tykinpiipulle tarkoitetusta ampuma-aukosta. Bastionin jykevät kaariholvet ja kyntteliköt jatkoivat juhlallista tunnelmaa aterioinnin aikana.
Yövyimme tradition mukaan kesähotelli Villa Ariassa. Jälleen kerran tuon vanhan sairaalarakennuksen korkeat huoneet ja ystävällinen ilmapiiri osoittautuivat mainitsemisen arvoisiksi.
Aamiaisen voi nauttia hotellin alakerran pienessä aamiaishuoneessa tai sään suosiessa rakennuksen edessä, ruusujen kätkössä olevalla terassilla, josta on kaunis näköala järvelle ja lahden toisella puolella olevalle Savonlinnan torille.
Terveisin,
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti